torstai 31. tammikuuta 2013

mulla ei oo voimaa jatkaa

Mä en jaksa tätä kaikkee paskaa, mikä sataa niskaan. Tiedän, että pitäisi olla helvetin onnellinen ja tyytyväinen elämään, kun on ihana mies, olen "terve" (mitä se sitten tarkoittaakaan) ja on ihana perhe sekä ystäviä. Mutta kaikki ei todellakaan ole hyvin. Pomoni syö mun mielenterveyttä ja voimia, mä en jaksa tätä taistelua sen kanssa.

Kaikki lähti siitä, kun hän alkoi (mun mielestä) ilman syytä vähentää mun työtunteja. Okei, mun työsopimus salli sen, koska olen osa-aikainen. Hain liitolta päivärahaa ja he kertoivat, mitä papereita tarvitsevat ja marssin sieltä töihin pomon puheille. Kerroin, mitä tarvitsen ja oletin saavani ne, kun kerran olen niitä pyytänyt. Yhtä tarvittavaa paperia ei kuitenkaan esimieheltäni alkanut kuulua. Samalla liitto puuttui mun työsopimukseen, jota ei oltu tehty ihan lakipykälien mukaan.. Odotin yli kuukauden sitä paperia eikä sitä kuulunut joten liitto puuttui asiaan. Ensin he tietysti yrittivät soittamalla, ja miten työnantajani siihen reagoi? Löymällä luurin korvaan! Ei aikuset ihmiset käyttäydy noin. Ja nyt, kolmen kuukauden odottamisen jälkeen, vihdoin se hakemus taitaa mennä eteenpäin ja minä saada puuttuvat rahani.

Tiedän, että me työntekijät olemme vain riippakiviä työnantajien jaloissa, kun vaadimme enemmän palkkaa, enemmän oikeuksia ym. Mutta jumalauta, ei kukaan välittäisi meidän oikeuksistamme, jos me emme pidä niistä itse kiinni. Olisimme alipalkattuja paskaduunareita ja pomot vetäisivät optiot itselleen meidän kustannuksellamme. Kultalusikka suussaa syntyneet (enkä nyt tarkoita niitä, jotka ovat nollasta aloittaneet ja luoneet menestystä), jotka eivät ole koskaan tehneet "oikeaa" työtä eivätkä miettineet joka kuukausi riittääkö palkka vuokran maksuun, laskuihin ym. tai miettiä päivittäin voinko tänään ostaa leipäpaketin vai maitotölkin. Minulla on onneksi ihanat vanhemmat, jotka tarvittaessa auttavat rahallisesti, mutta en todellakaan halua elää heidän rahoillaan, kun en edes asu kotona. Haluan tienata itse rahani, ja työnantaja kehtaa vielä haukkua mut, kun olen vuokratyöfirmassa myös töissä? Miksi? Syy on helvetin yksinkertainen: jotta voisin itse maksaa vuokrani ja laskuni ja rahaa olisi kiva jäädä vielä ruokaan sekä vähän säästöön. Ja ehkä kerran vuodessa voisin käydä elokuvateatterissa ja syödä muutakin kuin tonnikalaa sekoitettuna makarooniin.

Tämä avautuminen johtuu suuresta turhautumisestani työnantajaa kohtaan sekä koko kaupan alaa. Koko kaupan ala on täynnä porsaanreikiä, joita työnantajat käyttävät häikäilemättömästi hyväkseen. He menevät sieltä, mistä aita on matalin ja voi mahdollisuuksien mukaan maksaa mahdollisimman vähän palkkaa tai muuten polkea työntekijöiden oikeuksia. Tuo avautumiseni on vain yksi osa jäävuoren huippua ja pinta raapaisu siitä, mitä helvettiä joudun kokemaan. Kaikki kokemani on kaikenlisäksi henkistä, josta ei välttämättä jää fyysistä jälkeä, mutta sen muistaa paljon pidempään ja siitä jää syvempi arpi sisimpään. Ei riitä, että yrität parhaasi vaan seki on päin persettä tehty. Pitäisi olla sellainen kuin työnantaja sinun odottaa olevan, ja jos et sovi siihen muottiin olet täysin paska ja toivoton tapaus, jolla ei edes ole mahdollisuutta menestyä siinä työpaikaissa eikä loistaa pomon silmissä. Kerran vuodessa kuultu "hyvää työtä" olisi mukava kuulla välillä kaiken sen muun negatiivisen palautteen joukosta, "et osaa tehdä sitä etkä tätä", "muuta sitä ja muuta tätä", teet kuinka paljon tahansa ja muutut kuinka paljon tahansa, se ei kuitenkaa riitä tai ole tarpeeksi täydellistä.

Olen purkanut tätä vihaa, ärtymystä, suuttumusta ja kaikkia niitä tunteita, joita olen viime kuukausina tuntenut, muihin ihmisiin. Enkä todellakaan halua, että he joutuvat sijaiskärsijöiksi, eihän tämä heistä johdu. Tämän päiväinen puhelu työnantajaltani oli viimeinen pisara. Halusin sanoa hänelle kaiken sen, mitä mieltä olen hänestä ja voin vakuuttaa, ne eivät olisivat olleet kovinkaan kauniita sanoja. Toivon, että saisin pian jonkun uuden työn ja pääsisin pois tuolta helvetistä. Toivon hartaasti, että pystyn pitään itseni koossa ja järjissä etten vajoaisi masennuksen syövereihin. Välillä on kyllä aamuja ja päiviä, jolloin haluaisin jäädä kotiin pimeään peiton alle itkemään yksikseni, kun en jaksa enää sieltäkään nousta.